Nitistäkäämme psykoosi!
Missä vaiheessa minulle on huomautettava että olen vaarassa romahtaa? Omalta kohdaltani tuo kysymys on vaikea. Toisaalta tuntee tarvitsevansa vieläkin ankaraa huolenpitoa, silloin kun maailman kasvot alkavat vääristyä. Että lähipiirillä olisi luja ja järkkymätön mielipide milloin on syytä huolestua. Toisaalta taas suivaantuu hauraassa minuudessaan, jos ympäristö puuttuu omaan psyykkiseen terveydentilaan. Tuntuu, niin kuin astuttaisiin alueelle, jonne kellään ulkopuolisella ei ole oikeutta tunkeutua.
Joka kerta kun olen sairaalaan joutunut, olen ollut mennessä jo niin huonossa kunnossa, etten ole tiennyt kuusta en maasta tai tarkemmin sanoen; olen tainnut tietää vain niistä. Nyt kun myöhemmin ajattelee asiaa, olisi toivonut että edes lähipiiri olisi reagoinut paljon aiemmin. Että he olisivat nähneet, kun itse en ole kyennyt tunnistamaan olojani.
Psykoosin varo- eli enneoireista ja sairaudentuntoisuuteen ohjaamisesta ja motivoimisesta ei puhuta suotta. Oireen hallinta ja -tunnistaminen on yksi tärkeimmistä mielenterveyttä ylläpitävistä faktoista. Varo-oireet ovat jokaiselle yksilölliset. Näin kuvailisin omani, jopa fyysiset:
Minulla on vaihteleva nukkumattomien öiden jakso. Sosiaalisesti menen ylikierroksille, hurjastelen, uhittelen. Minusta tulee estoton. Lopulta mieleni on huolesta raskas, olen suistunut toimintakyvyttömyyteen. Olen laihtunut lyhyessä ajassa, ruoka ei maistu. Unen puutteesta kasvoni ovat väljähtyneet kalpeiksi, silmien alla sinertävät varjot. Käteni vapisevat, sormeni tärisevät. Katseeni on hapertunut säikyksi, pelokkaaksi; valvomisesta tollottavaksi. Itsestä tuntuu, kuin puheeni kulkisi vain nykäyksittäin, koska ajatusta on väsymyksen vuoksi vaikea pitää kasassa. Minua vain huimaa, korvat suhisevat. Pää tuntuu olevan kuin kuplassa. Väitän voivani loistavasti ja olevani voimani tunnossa, vaikka koko olemukseni on jo hauras ja läpikuultava.
Viimeisin ja toivottavasti myös viimeinen kokemukseni vakavista varo-oireista on ajalta, kun olin jo pitkään ollut oireettomana avohoidossa ja minulle tehtiin lääkevähennystä valvonnassa. Vähennys jouduttiin keskeyttämään, koska vointini heikkeni silmissä. En silti ollut itse kartalla varo-oireistani, lääkärini sen sijaan huomioi minut tarkasti. Kiitos hänen, en pudonnut sillä kerralla psykoosiin. En pudonnut, koska kallion kielekkeeltä minut kiskaistiin ajoissa turvaan.
Vielä tärisevänä julistin lääkärilleni hänen vastaanotollaan, kuinka itse tunnen oman sairauteni jo niin hyvin, että tiedän milloin on vaarassa mennä liian lujaa. Lääkärini kysyi minulta suoraan, mistä sen tunnistan. Kerroin hänelle kuinka oudosti alan yhdistellä eteeni osuvia asioita toisiinsa, kuten vaikkapa lauseenpätkiä, ilmeitä, eleitä, esineitä, kirjoitusta ja kuvia. Yhdistän ne yhdeksi suureksi viestiksi ja ilmoitukseksi, jota ei osaa lukea kukaan muu kuin minä. Lääkärini katsoi minuun terävästi ja sanoi: ”Ei. Tuo ei ole enää varo-oire. Tuolloin olet jo psykoottinen.”
Vasta silloin havahduin miettimään. Vaikka lääkärini sanat tuntuivat väkivaltaisilta, juuri sillä hetkellä häneen syntyi luja luottamus. Hän oli tarkistanut vain, että tunnistin rajan. Suostuin yhteistyöhön. Minua ei ajettu sairaalaan, vaan säädettiin vain hieman lääkitystä. En väitä, että vain lääkitykseen puuttumisella pelastaisi psykoosilta jokaisen, mutta minun kohdallani näin kävi. Lääkärini otti minusta vastuun. Hän tarkkanäköisyydellään säästi minut varmalta takapakilta. Ellei hän olisi ollut siinä tilanteessa niin valpas, olisin taantunut lähtöpisteeseen itseni kanssa taas. Olisin joutunut harhoihin ajautuneena sairaalaan suljetulle osastolle, jossa minut olisi pumpattu täyteen massiivista neuroleptia, jolloin olisin muuttunut jälleen passiiviseksi muumioksi ja huolella uudelleen kyhätty itsenäinen elämänhallinta olisi romuttunut kokonaan. Lääkärini ohjasi minut tunnistamaan itseni. Väistin psykoosin ja sillä tiellä olen yhäkin.
Vastaavanlaista vastuuta toivoisi hätätilanteessa lähipiiriltäänkin, jotta välttyisi taas uudelta pitkältä lataamopainajaiselta, josta toipuminen vie kauan. Kunpa ympäristö kykenisi tuolloin olemaan huomiokykyinen ja tiukka, siitä huolimatta että tiuskii ettei tarvitse huolehtia. Kunpa kykenisi itsekin kysymään apua tarvitsevalta kysymykset, jotka rajaavat psyyken olon ja todentavat missä mennään. Mutta pitää muistaa, että viime kädessä vain itse on vastuussa itsestään. Uskon varo-oireisiin. Niiden tunnistaminen tukee avohoitoa. Niiden hahmottaminen on itsensä hallintaa ja vastuunottoa, parasta läsnäoloa itselle, omassa persoonallisessa itsessään.
Kirjoittanut: Tytti