Mustavalkoisesta väreihin
Olen viime aikoina miettinyt masennusta paljon. Miettinyt millaista elämä oli masentuneena ja millaista se on nyt. Peilannut mennyttä ja nykyistä, tulevaakin. En tiedä mistä tämmöinen vaihe elämään kumpuaa, mutta tutkin sitä innokkaana. Olen huomannut, että ajoittain näitä vaiheita vaan tulee, koen ne tärkeiksi oman oppimisen ja kehittymisen kannalta. Joka kerta omaa masennusta peilaa ja käsittelee eri tavoin, aina löytää uusia puolia ja oivalluksia.
Ensimmäisen kerran sain masennusdiagnoosin alkuvuodesta 2008. Diagnoosista kului kolme vuotta ennen kuin olin millään muotoa työkuntoinen. Masennukseni uusi syksyllä 2012, jolloin olin poissa töistä noin kuukauden päivät. Kyseessä oli siis todella erilaiset masennusjaksot. Molemmilla kerroilla söin lääkkeitä, kävin juttelemassa ammattilaisten kanssa ja osallistuin erilaisiin taideterapiaryhmiin. Ajattelen nyt, että toiseen masennukseen johti se, etten ensimmäisen masennuksen ja kuntoutumisen kanssa ollut päässyt tarpeeksi pitkälle. Jotain jäi käsittelemättä, eikä minulla ollut tarpeeksi välineitä ja voimavaroja kohdata elämän haasteita. Olin vielä aika epävarma itsestäni tuolloin.
Nyt on kulunut yli viisi vuotta ilman masennusta. Toki elämään kuuluu välillä ahdistuneita, väsyneitä ja epävarmoja hetkiä. Uskon ja luotan kuitenkin siihen, että ne tulevat ja menevät. Epävarmatkin hetket kuuluvat elämään, eikä kyse ole mistään sairaudesta. Jokaisen meidän elämässä on varmasti haastavia hetkiä ja päiviä joita seuraa sitten niitä parempia päiviä.
Koen suurena rikkautena, että elämä on upeaa tänään, luotan sen kantavan. En pelkää enää maailman romahtavan ja kaiken kaatuvan päälle. En pelkää enää uupuvani taakkani alle tai menettäväni kaiken. En pelkää romahtavani ja meneväni sekaisin. Ensimmäisestä masennuksesta kuntoutuessani toipumiseni meni aaltoillen. Saattoi olla parikin hyvää viikkoa ja sitten kaikki tuntui taas romahtavan, vaikka olinkin jo paljon paremmissa voimissa, kontrasti hyviin päiviin oli voimakas. Edellisten päivien ilo ja keveys saattoi kadota yhdessä yössä ja kaikki oli taas vain mustaa synkkyyttä. Joka kerta koin, että minua rangaistaan siitä, että meni jo liian hyvin. Aloin toisaalta pelkäämään hyviä jaksoja koska pelkäsin tippumisen olevan taas entistä rajumpi. Ja toisaalta odotin ja valoin itseeni uskoa paremmasta huomisesta. Se oli todella rankkaa ja kuluttavaa aikaa. Koko ajan työskentelin itseni ja menneisyyteni kanssa. Taltutin mörköjä ja yritin karkottaa kuristavaa ahdistusta pois elämästäni.
Muistan vieläkin sen tunteen kun aloin huomata ympärilläni värejä, tuoksuja ja ääniä. Tunsin olevani ihan uudella tavalla elossa ja aloin ymmärtää elämisen upeutta. Sitä, että arki voi olla mukavaa, eikä vain eteenpäin rämpimistä. Aloin ajatella, että mennään elämää päivä kerrallaan hetkistä nauttien. Ei pelkkää kituuttamista ja tuskaa jopa minuutti kerrallaan, pelkoa siitä ettei enää jaksa. Aloin huomata puiden vihreät sävyt, kevään kukkaset, metsän tuoksut ja linnunlaulun. Niin monesti nappasin kameran kaulaani ja menin metsään kuvaamaan. Katselin ympärilleni, nautin raikkaasta ilmasta ja hengitin rauhassa. Siinä hetkessä minulla ei ollut kiire mihinkään. Minun maailmani oli juuri niin valmis kuin sen silloin tarvitsi olla ja huomenna oli taas uusi päivä jatkaa sen rakentamista.
Ihanaa kesää <3
Saila Turkka
Kuva Timo Turkka