Mielentilatutkimuksessa Kellokoskella
Pyysin itse käräjäoikeudelta lupaa päästä mielentilatutkimukseen. Halusin tietää, olinko rikokseni tekovaiheessa mieleltäni sairas.
Mielentilatutkimuksia tehdään noin sata vuodessa. Tutkimukset tehdään pääsääntöisesti Niuvanniemessä Kuopiossa tai Vanhan Vaasan sairaalassa. Kellokoskella tehdään myös vuosittain muutamia. Lain mukaan vain käyttäytymisensä seurauksia ymmärtävät voidaan tuomita vankeusrangaistukseen.
Tutkimus on lajissaan laajin, kustannukset valtiolle ovat noin 30.000 euroa. On kolmea eri diagnoosia: syyntakeinen eli täysissä järjissään oleva (65 %), tilapäisesti syyntakeeton eli hetkellisesti mielenhäiriöinen (20 %) ja syyntakeeton eli täyttä ymmärrystä vailla oleva mielisairas henkilö (15 %). Viimeksi mainitut määrätään pääsääntöisesti tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Tuomioistuinten toivomuksesta on viimeisen kymmenen vuoden aikana tilapäisesti syyntakeeton -diagnoosia karsittu rajusti, koska se miellettiin liikaa ”rikollisten lottovoitoksi”.
Kellokoskella minun todettiin olleen rikoksen tekohetkellä täysissä järjissäni. Kaksi kuukautta sairaalan suljetulla osastolla jätti muistot jokailtaisista kauhunhuudoista, kovaäänisistä hälytyksistä, potilaiden eristämisistä ja lukuisista vastaavista, yhtä dramaattisista kokemuksista lähtemättömästi mieleeni. En tarkoituksella kommentoi sairaalan hoitajia tai muuta henkilökuntaa ohessa lainkaan ja kaikkien potilaiden nimet on muutettu.
Vaikka tutkimus oli kokemuksena hyvinkin rankka, jopa pahempi kuin vankila, yritin (ehkä juuri siitä syystä) löytää tilanteesta myös joitakin positiivisia asioita. Ja löytyihän niitä. Bussimatka Kellokoskelle oli meille vangeille samalla pieni ’prison sightseeing”; matka oli alkanut Helsingin vankilasta päättyen parin, kolmen rangaistuslaitoksen kautta sairaalaan.
Kellokosken sairaalan suljetulle osastolle saapuessani olin jännittynyt, mutta samalla myös hieman toiveikas. Olin etukäteen päättänyt, että oikeuspsykiatrien ja psykologien lukuisat haastattelut voisivat olla myös terapeuttinen kokemus. Näin myös tapahtui.
Kuulin Vantaan vankilassa lukuisia tarinoita siitä, miten vangit olivat yrittäneet ”feikata” itse tutkimusta. Yhtään onnistunutta tapausta en muista kuulleeni, päinvastoin. Kerroin minua tutkiville ammattilaisille elämästäni kaiken ja rehellisesti. Haastattelut olivat olosuhteisiin nähden jopa yllättävänkin miellyttäviä.
Olin 20-paikkaisen suljetun osastomme ainut ”vain tutkittava” henkilö. Suurimmalla osalla potilaista oli vakavia psyykkisiä sairauksia ja vahva Iääkitys. Minä taas en, tutkinnallisista syistä johtuen, saanut minkäänlaisia psyykenlääkkeitä. Koin siis tämän kahden kuukauden ajanjakson täysin ”kirkkain mielin”.
Varsinkin ensimmäisten päivien aikana ”turta olo” olisi ollut silti tarpeen.
Muutaman viikon totuttelun jälkeen yritin rentoutua ja tutustua toisiin potilaisiin. Alussa se oli lähes mahdotonta. Skitsofreenikko on läsnä kanssasi 30 minuuttia ja sitten hetkessä jossain aivan muualla. Terveimmät potilaat ymmärsivät varoittaa minua näistä ”katoamisista” jo etukäteen.
”Kuka on lääkkeissä?” -huuto kuului usein osastomme käytävällä. Se ei ollut tiedustelu kenenkään mielentilasta, vaan yksinkertainen kysymys siitä, että kuka sairaanhoitajista jakaa tänään lääkkeet. Silti huuto nauratti minua joka ikinen kerta, kun sen kuulin. Hyväntahtoisesti kerroin lauseen aiheuttaman tahattoman komiikan myös muille potilaille ja usein sen jälkeen, kun huuto taas kaikui käytävällä, kuulin lukuisista huoneista melkoista hihitystä. Emme kuitenkaan kokeneet nauravamme sairaampien potilaiden kustannuksella.
Yksi älykäs ja maailmaa nähnyt nuori kaveri oli pahasti seksistinen; kyllä ja todella pahasti. Vanhemmat ja kokeneemmat sairaanhoitajat osasivat ammattilaisen tavoin käsitellä häntä, mutta eräs nuori hoitaja ei pystynyt istumaan yhteisessä tilassamme kovinkaan pitkään tämän potilaan kanssa. Huomasin olevani usein vaivaantunut ja hämilläni, näissä minulle täysin uusissa ja merkillisissä tilanteissa. Tunsin myös myötähäpeää.
Pelasimme usein hyvinkin tasaväkisiä shakkiotteluita huoneessa, jossa olimme vain kahdestaan. Hänen juttunsa olivat näinä hetkinä täysin normaaleja, jopa erittäin sivistyneitä. Keskustelimme politiikasta ja Englannin kuningasperheestä. Huomasimme molemmat nauttivamme näistä kahdenkeskisistä keskusteluista.
Häpeävätköhän vanhemmat poikaansa? Toivottavasti eivät, mutta en ikäväkseni nähnyt kahden kuukauden aikana hänellä kovinkaan monta vierailijaa. Äitiä ja isää en mielestäni kertaakaan. Todella sääli.
Joskus suihkussa ollessani kuulin oven käyvän ja sairaanhoitajan äänen: ”Muista pestä myös pippeli.” Kaikilla, varsinkaan vanhemmilla hoitajilla, ei ollut tapana tarkistaa kuka suihkussa oli. Tehdessäni työtä käskettyä nauroin melkein hysteerisenä. Tunsin menneiden vuosien havinaa. Mitä kaikkea täällä onkaan koettu sadan vuoden aikana? Ei tämä sentään ihan tylsää ole, ajattelin. Kyllä tästä selvitään.
Eräs vanhempi potilas, Minna, oli aivan ihana tuttavuus ja hän ei koskaan tuottanut pettymystä: esim. aamiaispöydässä tietty kysymys kuului joka ikinen aamu ja aina ennen kun hän edes tiesi, mitä on tarjolla; pakko-oireilua tai vastaavaa, mutta harmitonta sellaista.
Yllättävän moni potilaista oli pahasti koukussa sokeriin, vaikka vastapäisestä ruokakaupasta hoitajat hakivat meille makeisia pari kertaa viikossa. Mietin johtuuko se lääkkeistä vai itse sairaudesta? Tai laitostumisesta: elämä osastolla oli monille todella kurjaa.
Jotkut potilaat pääsivät myös itse käymään kaupoissa, joskus myös ikävin lopputuloksin: ”Valintatalon kassaa ei saa vaatia soittamaan äidille ja raivota, kun hän ei teekään niin. Rangaistukseksi vietät osastolla seuraavan kuukauden.”
Ystävystyimme Minnan kanssa eräänä iltapäivänä ulkoilupihalla. Luin päivän lehteä ja kääntäessäni esille ristikkosivun, kuulin hänen sanovan: ”Mä oon tosi hyvä ristikois.” Tulevat viikot täytimme päivittäin ristisanatehtäviä yhdessä. Autoin häntä hieman synonyymien keksimisessä. Minna oli aivan innoissaan ja minulle tuli myös hyvä mieli, kun sain tämän vaikeasti sairaan ihmisen paremmalle tuulelle.
Minna kävi käsityö-terapiassa ja yhtenä päivänä hän halusi kirjailla minulle t-paidan. Valitsimme yhdessä netistä sopivan (ankkuri-)kuvion ja sain paidan vankilaan myöhemmin postissa.
Minnaa jäi ikävä, lähetin hänelle joulukortin. Kellokoski on ollut hänen kotinsa aina. Nyt kun hoitolaitos on saanut purkutuomion, on Minnan varmasti lähes mahdoton ymmärtää muuttoa uuteen ”kotiin”.
Lapsenmielisiä aikuisia, vainoharhaisia ja suomalaisia vihaavia ulkomaalaisia ja paljon nuoria, jotka toipuivat huumepsykoosista. ”Me vedettiin pilvee monta vuotta faijan kanssa.” Opin katselemaan Family Guyta näiden hyvinkin älykkäiden nuorten miesten kanssa. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja tuntui rentouttavalta nauraa yhdessä.
Eräs ulkomaalaistaustainen ”rasisti” oli nimeltään Jim, jonka hermot olivat palaneet loppuun jo vuosia sitten. Jimin sietokyky pienintäkään poikkeavaa käytöstä kohtaan oli täysi nolla. Ja niin hän myös siis inhosi syvästi meitä suomalaisia. Kun saavuin Kellokoskelle, oli kaksi kuukautta aikaisemmin tehty päätös, että suljetuilla osastoilla sai käyttää omaa tietokonetta ja puhelinta sekä ilman mitään rajoituksia internetiä.
Vankilassa puoli vuotta jo ”lusineena” tämä oli minulle täydellinen, positiivinen yllätys. Osastolla oli myös vanha, pöytämallinen tietokone. Sitä kykeni käyttämään vain muutama potilas. Jim oli nähnyt läppärini ja hän tuli eräänä päivänä hieman vaivaantuneena kysymään, että voisinko näyttää hänelle miten pääsee YouTubeen? Sanoin hänelle, että totta kai ja Jim pääsi kuuntelemaan ja katselemaan mielivideoitaan tietokoneella, mikä oli hänelle täysin uusi kokemus. Hyvä niin.
Läpäisin hänen tiukan ”suodattimensa” ja meistä tuli hyvät kaverit. Sain neuvoa häntä päivittäin tietokoneen käytössä. Jim olisi osannut muutaman päivän harjoittelun jälkeen käyttää konetta myös täysin itsenäisesti, mutta hän kaipasi sosiaalisia kontakteja, joita hänellä ei juuri ollut. Hän käyttäytyi hyvin, joten autoin mielelläni. Ei se tietysti aina niin helppoa ollut. Jim pääsi myös käymään kaupassa ja eräänä iltapäivänä hän tuli pyytämään minulta taas apua tietokoneen käytössä. ”Haluan liittyä kanta-asiakkaaksi ja saada bonus-kortin.” En luonnollisesti sanonut mitään esimerkiksi siitä, että hänen ostoksena olivat noin viisi euroa viikossa. Istutin hänet koneen ääreen ja täytimme hakemuksen yhdessä. Hän oli oppinut myös sanomaan ”kiitos”.
Ja sitten osastollamme oli myös Raul. Raul on katulapsi, jonka perhe oli paennut diktatuurin vainoja pitkän ja vaikean pakolaisreitin kautta Suomeen. Ennen Suomeen tuloa hän oli viettänyt jonkin verran aikaa myös kadulla. Raul on fiksu kaveri ja osaa hyvin myös englantia. Hän on kohtelias ja hyväkäytöksinen. Hänellä on diagnoosina skitsofrenia.
Eräänä aamuna Suomessa Raul huomasi, että hänen hammasharjassaan on runsaasti karvaa. Hän oli varma siitä, että hänen tätinsä oli laittanut karvat hänen harjaansa. Sitten karvat muuttuivat joka-aamuisiksi, ikäviksi yllätyksiksi. Parin kuukauden kuluttua Raul joutui Kellokosken mielisairaalaan. Tavatessamme ensimmäisiä kertoja yhteisessä aamiaispöydässämme, Raul vain hymyili ja tuijotti minua lasittunein silmin. Puhe, jos sitä sattui tulemaan, oli hidasta ja takkuilevaa: ”Moi… Veli-Matti… mitä kuuluu…?” Tuhannet milligrammat rauhoittavia ja mielialalääkkeitä varmistivat sumuisen olotilan.
Sitten, eräänä iltana, kun katselin elokuvaa yhteisessä tv-tilassamme, Raul tuli istumaan viereeni. Sanoin: ”Moi, mitä kuuluu?” Sain yllättäen vastauksen: ”Moi, mä puhun myös englantia.” Tästä alkoi aluksi kovin vaatimaton keskustelumme. Tahdin määräsi Raulin ymmärrys siitä, missä maailmassa hän kulloinkin oli. Sanoin hänelle, että edetään rauhallisesti, otat vain pieniä askeleita kerrallaan. Raul kertoi elämäntarinansa; se olisi voinut mennä paremminkin.
Diktatuurin vainoista suomalaiseen mielisairaalaan. Raul kertoi myös harhoistaan, joiden hän luuli olevan osa hänen normaalia elämäänsä. En kiistänyt mitään, kuuntelin vain ymmärtäväisen näköisenä. Tai ainakin yritin näyttää siltä. Eräänä iltapäivänä kysyin Raulilta, onko hän nähnyt elokuvan Kaunis mieli. Ei hän ollut. Kerroin elokuvan tarinan matemaatikko John Nashista, joka opetti yliopistossa ja sairastui siellä skitsofreniaan. Yritin ensimmäistä kertaa saada Raulia ymmärtämään, että jotkut hänen todellisina pitämistään asioista olivat vain hänen mielensä tuottamia.
Kerroin esimerkin: professori huomaa, että vaikka vuodet kuluvat, niin eräs hänen harhoistaan, kymmenvuotias tyttö, ei koskaan vanhene eikä kasva aikuiseksi. Se on erittäin koskettava kohtaus ja elokuvan käännekohta. Matemaatikko Nash hyvästelee tytön ja tämän jälkeen hän alkaa myös ymmärtää paremmin omaa tilaansa sekä vähitellen parantua sairaudestaan.
Keskustelimme tästä kohtauksesta usein Raulin kanssa ja yhtenä päivänä hän sanoi: ”Hei Veli-Matti, nyt mä ymmärrän.” Nuo sanat jäävät mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Raul kävi tapaamassa minua täällä Sörkassa. Soitin hänelle edeltävällä viikolla ja hän sanoi heti: ”Mä haluun tavata sut.” Innoissaan hän suunnitteli tapaamista: ”Mä oon usein tosi väsynyt aamulla, kun mä syön näitä lääkkeitä, mut mä meen mun äidin luo yöksi, että mä varmasti herään ajoissa sunnuntaina. Ja kerkiin meidän tapaamiseen.”
Vankilan ahtaassa tapaamistilassa kohtasimme kuin vanhat ystävät. Pleksilasin läpi ja luurit kädessä jatkoimme keskusteluamme siitä, mihin se oli Kellokoskella puolitoista vuotta sitten jäänyt. ”Mä olen olen ’specialist in sports conditioning’. Sit mä opiskelen japania: konitseva”, Raul sanoi.
Kerroin hänelle, että olen käynyt Tokiossa ja siitä riitti juttua pitkäksi aikaa. Sanoin Raulille, että siinä sinulle on tavoite: kun olet parantunut hieman lisää, niin matkustat Japaniin tai lähdetään sinne vaikka yhdessä.
Raulin silmät kirkastuivat ja hänen hymynsä oli entistäkin leveämpi. Houkuttelin häntä myös kirjoittamaan ja sanoin, että kun laitat ajatuksiasi paperille, se vaikuttaa myös mielialaasi ja kirjeistä jää vastaanottajalle mieluisa muisto.
Sunnuntaipäivämme oli täydellinen.
Teksti: Veli-Matti Lehikoinen
Henkilöiden nimet on muutettu.
Kuvateksti: Tree of Hope – grows in hard concrete, northern cellblock window – Sörkka