Huolena huoli
Eija Honkala:
Monella meistä on rasitteenaan jatkuva huoli elämäänsä liittyvistä asioista, jopa silloin kun asiat näyttäisivät olevan kohdallaan. Psykologian ja filosofian opettaja Arno Kotro kertoo Kotilääkäri – lehden kolumnissaan aamuyön tunneista, jolloin mieli etsii ja suurentelee huolen kohteita siitä huolimatta, että järjellä ja päivänvalolla ajateltuna elämän pitäisi olla hyvässä järjestyksessä. Arvelen tämän olevan tuttu ilmiö monelle meistä, myös itselleni.
Kesälomallani havahduin yöllä siihen, että tunsin korvani alla voimakasta sydämen pulssin särähtelyä, äänekästä rahinaa. Vaikka käänsin kylkeä, sama jatkui. Ovatko kaulavaltimot tukkeutuneet? Veri ei ehkä pääse kiertämään päähän muuten kuin suurella paineella ahtaitten paikkojen läpi. Voi kauheaa! Kaiken lisäksi kuulin pimeästä makuuhuoneesta toistuvia naksahteluja. Onko vanha Esko-kissani tulossa tiensä päähän? Sillä oli päivisin tapana kakoa kurkkuaan, mutta ollaanko jo niin pitkällä, että se tekee sitä myös pitkin yötä? Kuinka tulen kestämään elämää ilman rakasta kissaani. Vaivuin loppuyöksi ahdistuksensekaiseen uneen.
Oikoessani aamulla sänkyäni huomasin, että rahiseva herätyskello oli joutunut jostain syystä tyynyni alle. Siellä se raksutti! Bravo, ei siis kaulavaltimotukkeumaa! Samalla havaitsin tietokoneeni jääneen yön ajaksi sulkematta, ja se lähetti säännöllisesti valonvälähdyksiä ja säksättävää ääntä uumenistaan. Siis se ei sittenkään ollut kissa! Eskon päivät olivat pelastetut.
Näitä lähes huvittavia tilanteita manaillessani minun oli pakko myöntää, että tämä on minulle hyvin tyypillistä. Teen asioista herkästi huoliennusteita, ja kehittelen niille jopa todisteet. Valovoimaisimmillaan nämä todisteet näyttäytyvät aamuöisessä mielentajunnassa.
Huolehtijat ovat usein vastuullisia, asiansa hyvin hoitavia ihmisiä. He miettivät tekemisiään ja tekemättä jättämisiään varmistaakseen, että kaikki tarpeellinen on tullut hoidetuksi. He haluavat ennakoida tulevaa, jotta voisivat saada haittatekijät hallintaansa, ja sitä kautta pelastettua tilanne jälleen hyväksi. Näitä vastuunkantajia tarvitaan monessa tilanteessa, ei vähiten työelämässä. Oman suoriutumisen lisäksi murehtijoiden huolet kohdistuvat myös omien läheisten terveyteen ja hyvinvointiin.
Vastuunkantaminen ja murehtiminen voi olla ihmiselle kuitenkin tosi raskasta. Huoli hukuttaa alleen ilon. Murehtiminen nakertaa luottamuksen hyvään. Elämästä tulee raskasta suorittamista. Mutta kuinka tällaisesta epätoivotusta ominaisuudesta voisi päästä eroon? Voimakas järkeilykään ei auta, kun ahdistava tunne pyyhkäisee alleen tosiasiat ja järjen äänen.
On oleellista nähdä, että kyseessä on oman mielen taipumus, joka ei ole riippuvainen tosiasioista. On tärkeätä tunnistaa tämä huolipersoonansa olemassaolo. Mutta sen ennusteluja ei kannata ottaa vakavasti, koska näillä ennusteluilla ei ole taipumus toteutua. Yleensä yölliset kauhukuvat laantuvatkin jo ensimmäiseen kahvikupin juontiin ja aamulehden lukuun. Kunnes toistuvat.
Huolehtijaa saattaa auttaa, jos hän voi ymmärtää taipumustaan, jos hän löytää sille selityksen. Eräs selittävä tekijä saattaa olla esimerkiksi turvaton lapsuus, jossa hän on joutunut kantamaan vastuuta asioista, jotka olisivat kuuluneet aikuisille. Varhain koettu stressi on kuluttanut voimavaroja niin, ettei enää jaksaisi sietää epävarmuutta vaan toivoisi asioiden olevan ennustettavia. Että ei tulisi ikäviä yllätyksiä.
Olisi onnellista, jos huolehtija voisi katsoa elämäänsä pitkänä kaarena ja nähdä, kuinka vaikeistakin asioista on päästy yli. Kuinka vastoinkäymisiinkin on yleensä löytynyt ratkaisuja ja apua. Helpottavana keinona on myös huoliensa jakaminen toisille. Uskallus paljastaa oman mielensä taakat. Kertoessaan mieltään painavista asioista muille tulee useimmiten esille, että huolten kantaja ei ole maailmassa yksin. Toisillakin on omat epävarmuutensa ja pelkonsa kannettavanaan. Huolten jakaminen ja toisilta saatava tuki helpottaa! Tähän meillä on mahdollisuus mm. Helmin vertaisryhmissä, joita toivottavasti saamme tulevaisuudessa yhä enemmän.
Kirjoittanut: Eija Honkala