Hoitoon pääsemisen vaikeus
Olin stressaantunut työkuormasta ja kiukuttelin kavereille, kun en saanut hoidettua sovittuja töitä. Jouduin hankalaan välikäteen ja toimin jaksamisen rajoilla. Kuntoni alkoi laskea kuin lehmän häntä. Tämä kaikki tapahtui niin hitaasti, että sitä ei huomannut lainkaan.
Tämä helvetti alkoi 2013 ja vieläkin huomaan, että huonoon kuntoon ole niin kauhean pitkä matka. Luulin, että minut tapetaan tähän paikkaan ja Venäjä hyökkää Suomeen. Kuulin ääniä, jotka olivat silpomassa ruumiini ja tappavat minut.
Kävin muutaman kerran mielenterveystoimistossa, ilman toivoa ei vaan pysty elämään. Jos edes on pieninkin toivo niin se auttaa tervehtymään tästä kaikesta. Sairaanhoitajani sanoi, että mene sairaalaan ja sairaalasta sanottiin, että mene mielenterveystoimistoon. Sitä rataa meni päivä päivältä, tunti tunnilta, sekunti sekunnilta. Olin jopa niin epätoivoinen lääkkeiden suhteen, että pistin pistoksen erästä lääkettä itse. Tämä kokeilu ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.
Piti lähteä mielenterveystoimistoon ja ahdisti niin pirusti, että en enää keksinyt muuta keinoa kuin juopottelun. Tämä poisti jonkun verran ahdistunutta oloa. Tämä ei toiminut, kuten rauhoittavat lääkkeet, jotka huumaavat käyttäjälleen euforisen olon. Paha olo pitää purkaa, kuin laivan lastiruuma, eikä sitä pidä turruttaa huumeilla. Mielenterveystoimistossa ei ollut tarjota juuri mitään apua.
Lopulta minulle vuoden odottelun jälkeen tuli paikka kuntoutusosastolta. Siellä en viihtynyt kovinkaan hyvin, koska minulla oli ahdistusta ja siellä harjoiteltiin ahdistaviin paikkoihin menemistä. Juttelin yhden potilaan kanssa, jolla oli ihan samanlaista ahdistusta, kuin minulla oli. Lopulta tein suuren virheen, jota en enää ikinä toista. Sanoin osastonhoitajalle, että pärjään kyllä. Niinpä olin täysin ilman tukea, tästä voisi muutkin ottaa opiksi. Muistakaa tämä asia, että jos tarvitsette hoitoa ja saatte apua, niin pitäkää tästä kynsin hampain kiinni.
Lääkärit ja hoitajat auttakaa, jos vaan on kapasiteettia osastoilla. Minulla oli niin vaikea olo, että yritin tappaa itseni laihoin tuloksin. Oikeastaan en halunnut tappaa itseäni vaan halusin apua. Jouduin somaattiseen sairaalaan ja itkuhan se siinä tuli. Aivan ihanan sympaattinen hoitaja piti minua kädestä ja hän silitti hiuksiani. Lähimmäisen rakkautta ja välittämistä parhaimman mukaan. Tämmöisiä hoitajia tarvitaan lisää. Kunpa kaikki olisivat tämmöisiä.
Yleensäkin tällainen hoitoon tulo on haastava tilanne. Pelottaa miten käy, uskooko lääkäri mitä vaivaa tällä kertaa on. Ketään ei saisi jättää hoitamatta. Mielisairaala ei ole mikään tavoittelemisen arvoinen paikka, vaan välttämätön paha paikka. Tuskin kukaan tulee sairaalaan ”feattaamaan”. Suurin osa lääkäreistä on ollut todella rationaalisia. Kerran minulle sanottiin, että hoitopaikkoja on vähemmän, kuin tulijoita. Avohoito tuettunakaan ei vastaa osastohoitoa. Oman aikansa voi syödä rauhoittavia viinalla alas huuhdeltuna. Tuettu avohoito on tavallaan tukimuoto, kun sairaaloita lopetetaan. Sairaala on joskus ainoa paikka missä voi enää olla.
Teksti M40