Helmin blogi 9.1. 2018
Taas on tullut kuntoiltua. Perjantaina 8 km kävelyä, lauantaina 10 km ja sunnuntaina 4 km. Ennen, kuin aloin syödä psyykenlääkkeitä, sain hyvän olon tunteita liikunnasta. Nyt on vaan tasapaksua ja turtunut olo. Lääkkeet auttavat psyykkisiin vaivoihin, kun vaihtoehtona on sairaus, niin en mieti kahta kertaa niiden erittäin tärkeää osaa kuntoutumisessa.
Olen seurannut läheltä myös kaveriani, hän kävelee joka päivä vähintään 5 km. Meille on tullut hyvä olo, kun on kävelty, mutta ei niin hyvä, kuin ilman lääkkeitä.
Painoni on kovaa luokkaa ja niinpä terveydenhoitaja antoi ravitsemusterapeutin puhelinnumeron.
En vaan saa aikaan mitään muuta kuin tämän kävelemisen. Ei saa jotenkin mistään kiinni, vaikka kuinka yrittää.
Ostin polkupyörän, jolla oli tarkoitus kuntoilla, mutta sekään ei onnistunut pitkässä juoksussa. Olen varmaan jollain tasolla masentunut, kun ei mikään urheilu kiinnosta. On minulle yritetty tuputtaa liikuntaa, mutta huonoin tuloksin.
Kunpa tietäisin mistä kenkä puristaa, niin kertoisin kaikille teille lukijoille.
Lisäksi painoa on niin paljon, etten voi juosta kovaa, koska polvet notkahtavat alta. Yritin juosta bussiin, kun jalat pettivät alta. Takkini ja housuni menivät rikki.
Eli juuri mikään ei tunnu kivalta. Levottomat leffassa oli iskulauseena, kun mikään ei tunnu miltään.
Olo on välillä, kun Mona Lisalla, jolla meinaa tulla hymy, mutta ei ihan tule. Sopisin nyt varmaan hyvin armeijaan, kun ei juuri yleensä naurata.
Teksti: m40