Erityislahjakkuutena psykoosi

 

Sairastuin 14 vuotta sitten psykoosiin. Elämää oli edeltänyt monin tavoin stressaava ja sekava aika. Olin pitänyt itseäni ylivertaisena. Luulin selviäväni opinnoista, töistä ja juhlimisesta samalla kertaa. Viiletin yliopistolla ja töissä kahmin vain lisää vastuutehtäviä. Illat kaahasin baanalla. En ymmärtänyt seurauksia. Ahdistus saartoi lopulta mielen. Yritin selviytyä viinalla ja mieliala- ja nukahtamislääkkeillä, mutta sekakäyttö vaati veronsa.

Menetin realiteettitajuni. Työkaverini osasi pitää minusta sen verran huolta, että hän saattoi minut sairaalaan, mutta olin mennyt jo niin huonoon kuntoon, etten tuosta illasta paljon mitään muista. Olin pelkotilojen ja assosiaatioketjujen vallassa, enkä aluksi uskaltanut nukkua sairaalassakaan kuin yövalo päällä ja kivi tyynyn alla.

Sanoisin, että psykoosi vaatii erityistä herkkyyttä ja mielen haurautta. Psykoosi vaatii ihmiseltä tuntosarvia, jotka rekisteröivät pienimmätkin yksityiskohdat ympäristöstä. Psykoosi tarvitsee mielikuvitusrikasta kykyä yhdistellä nämä yksityiskohdat assosiaatioketjuiksi, jotka risteilevät oman ja ympäröivän todellisuuden välillä ja näin luovat oman totuutensa. Psykoosi on oma maailmansa, jonne muilla ei ole pääsyä tai kulkulupaa.

Olen paljon pohtinut psykoottisuuttani ja nykyisin koen sen vain minuuteni haurautena. Se blokkaa sairastuessa kaiken rationaalisen informaation. Minuudellani ei ole muuta mahdollisuutta selviytyä kuin paeta ympäröivästä ahdistuksesta psykoosilla. Psykoosi on ollut sillä hetkellä suoja, niin brutaalilta kuin se kuulostakin.

Olen ollut sairaalassa psykoottisuuteni vuoksi neljästi, pitkillä hoitojaksoilla. Viimeisestä kerrasta on tosin kulunut jo yhdeksän vuotta. Joka kerralla ”aihepiirini” ovat olleet toisistaan poikkeavat. Yhtäläistä on ollut ainoastaan silloisen elämäntyylini hulvaton kiitorata, jonka päässä on aina pudotus mielen kuiluun, jossa ainut valo on ollut vain lähestyvä juna.

Uuden lehden kääntymiseen olen kuitenkin aina luottanut. Kun psykoosista on toipunut, voi vain hämmästellä, mihin tuona aikana on hämärässä sisäisessä filosofiassaan ja vuoropuhelussaan päässyt. Sen jälkeen alkaa muokata itselleen vain turvaa. Psykoosi voi opettaa. Että näinkin voi olla tai tämmöistä ei enää ikinä. Että seuraavan kerran pidän parempaa huolta, varsinkin jos psykoosiin ovat ajaneet päihteet ja kuormittava elämä. Psykoosin jälkeen olo on kuin joku avaisi taas verhot. Varovaisesti tunnustelee itseään suhteessa maailman rakennelmiin. Kyllä ne kantavat.

Kirjoittanut: Tytti