Elämän juoksumatolla
Juoksin tässä taannoin kuntosalilla juoksumatolla. Juoksumatolle meno on ollut minulle yksi pelkojen voittamisen etappi. Minä uskalsin ja selvisin. Kuulostaa hassulta ja mitättömältä jutulta, mutta ei ole sitä. Noin seitsemän vuotta sitten elämääni tuli vaikea synnytyksen jälkeinen masennus, uupumus ja samalla syömishäiriö oireeni palasivat. Masennuksen ja uupumuksen lisäksi elämääni tulivat erilaiset pelot. Olin aina ollut arka ja ujo, mutta nämä pelot olivat jotain uutta ja hämmentävää. Pelkäsin paljon asioita, enkä edes itsekään ymmärtänyt miksi. Pelkoa, paniikkia ja hallitsemattomuuden tunnetta. Tunteet ja kokemukset olivat henkisesti ahdistava taakka, mutta myös fyysisesti.
Pelkäsin olla yksi, pelkäsin ihmisjoukossa, pelkäsin jonkun satuttamaan minua ja lapsia. Kaikkein eniten pelkäsin, ettei kamala olo helpota koskaan. Vaikka pelkoni saattavat kuulostaa hassuilta, olivat ne masennuksen kieputuksessa täysin totta. Pelkäsin mennä iltaisin nukkumaan, jos mieheni oli töissä. Mietin miten toimin jos joku tulee kotiimme satuttamaan minua ja lapsia. Makasin valveille ja kuuntelin pihalta kantautuvia ääniä. Samalla kun mielikuvitukseni laukkasi, pelkäsin seuraavaa aamua, kuinka jaksan herätä kun en nuku.
Pelkäsin olla ihmisjoukossa, ahdistuin ja jouduin paniikkiin vilinässä ja hälinässä. Juhlat jäivät lähes kokonaan väliin parin vuoden ajan, kaupungilla en juurikaan viihtynyt. Aina kun menin lähikauppaan kauemmaksi, halusin jonkun olevan kanssani. Pelkäsin saavani paniikkikohtauksen keskellä ihmisjoukkoa. Halusin lähelle jonkun joka tuntee minut ja tietää kuinka toimii jos tarvitsen apua. Halusin olla vain ihmisten kanssa jotka kestivät tuskaisen ja pahan oloni, ei tarvinnut esittää kaiken olevan kunnossa.
Hämmentävintä oli ehkä pelätä koko ajan jotain. Mistä ne pelot tulivat, miksi aloin pelkäämään minulle ennen niin mieluisia juttuja? En ymmärtänyt itsekään mitä minulle tapahtui, äärimmäisen hankalaa oli sitä sitten selittää muille. Onneksi maailmassa oli joukko ihmisiä joille ei tarvinnut selittää, sain vain olla ja pelätä, ei ollut kiire luopua peloista. Yleisestihän maailma ei näyttänyt ymmärtävän, kuinka todellisia pelot ovat, eikä sitä etteivät pelot katoa hetkessä tai käskemällä.
Osa peloista pienensivät runsaasti elämäni osa-alueita. Masentuneena koin pelot todella hallitsevina, mutta pikku hiljaa olen voittanut niitä yksi kerrallaan. Jos on vähintäänkin huvittavaa voittaa pelkonsa ja uskaltaa hypätä juoksumatolle juoksemaan, on lähes omituista, ettei uskalla ajaa polkupyörällä. En muutamiin vuosiin uskaltanut ajaa ollenkaan pyörällä. Siis minä, joka aiemmin poljin joka paikkaan, pelkäsin pyörällä ajoa. Pelkäsin kaatuvani, menettäväni täysin hallinnan vauhdissa ja korkeudessa. Vieläkin muistan kesän kun vihdoin rohkaistuin hyppäämään satulaan ja fillaroimaan kesäillassa. Vahvistava vapauden ja pelon voittamisen tunne.
Edelleenkään en ole ajanut autoa sen jälkeen kun masennus tuli elämääni. Masennusoireiden alkaessa ajoin kyllä autolla, kun lääkitykseni lisääntyi ja olo meni huonommaksi, lopetin ajamisen kokonaan. En uskaltanut ottaa hallintaani mitään niin suurta, pelottavaa ja mahdollisuutta tehdä isoa tuhoa. Näin lukemattomia unia kuinka ajoin autoa, enkä saanut sitä millään hallintaani tai vauhtia pysähtymään. Tulkitsen nämä unet koko elämän hallitsemattomuuden tunteeksi. Muuttaessamme kuusi vuotta sitten Helsinkiin luovuimme autosta, ehkä siksi en edelleenkään ole ajanut autoa. Uskon, että ajan vielä joskus. Tätäkään ajamattomuuden ratkaisua maailma ei ole aina ymmärtänyt, uskon kuitenkin tehneeni oikein viisaasti.
Uskon jokaisella pelolla ja niiden voittamisella olleen merkityksensä. Minua loukkasi kun ihmiset eivät niitä ymmärtäneet. Toisaalta en niitä osannut tai halunnut selittääkään.
Kuva Timo Turkka