Tekstuaalisia kranaatteja. Rakentamista.

Kun ymmärsin, että oikeus on vasta oikeutta kaikille, ei vähempi, jouduin ensin surun valtaan, että menikö elämä pilalle, kun aina täytyy muistaa Biafra ja vastaavat. Nälkään ja huolenpidon puutteeseen parhaillaan nyt kuolevat lapset. Täyttä oikeutta vailla olevat lapset, nuoret ja nuoret aikuiset, naiset, ja vanhukset. Ja se, että me vahvassa iässä olevat aikuiset olemme syylliset, minäkin. En antanut kuitenkaan periksi. Ajattelin, että menköön vaikka elämä pilalle lopullisesti, minä pidän oikeudesta, täydestä oikeudesta, kiinni, enkä anna periksi, muistan tuon kaiken ja ymmärrän parhaillaan tapahtuvan. Muutaman viikon päästä huomasin, että en unohda, en torju, mutta elämä ei ihan niin täysin menekään enää pilalle, ja että jotain voimakasta, voimakasta, realismia levisi hiljalleen elämääni, sain hiukan voimaakin, ja kaikki se tuntui kevyesti hyvältä, joltain onneltakin, kummallisesti rikkaudeltakin. Olen jatkanut. enää ei tunnu mitään vähäistäkään pilalle menemistä, mutta ymmärrän olevani oikeasti rikas. Tietenkin oikeuden työtä on täysi lasti, mutta en väsy, vaan tunnen elämän mielekkyyttä. Rakennan kranaatteja, tekstuaalisia, sortovallan särkemiseen ja tuhoamiseen, ja särjen ja tuhoan. Ja rakennan oikeutta, kaikille. Juha Korkee.