Tähtitarhojen todellisuus on luonto, kaikkineen.
Tähtitarhojen todellisuus on luonto, kaikkineen.
Eilen kirjoitin olevani vanhan liiton mies, jossakin asioissa. Olen saanut huomata olevani sitä monissa asioissa. Yhteisymmärrys löytyy helposti ajattelevan iäkkäämmän väestön kanssa. Ja, mikä yllättävintä, yhteisymmärrys löytyy myös nuorten ajattelevien kanssa. Siihen väliin jää parinkymmenen vuoden pätkä melkeinpä tyhjyyttä. Poikani on 25 v nuorempi, hänen ikäryhmässään on jo samoin ajattelevia. Ja 30-35-40 v nuoremmissa, jne. En tiedä millä nimellä nuoria klassifikoisin, kyse on siitä, että arvoja on etsitty ja ne löydetty suorastaan maasta, myös suurkaupunkien keskustoissa. Suomea rakennetaan jälleen. Pelkän ryöstämisen aika jää jo taakse ja historiaan. Itse olen viime vuosina kohdannut sen totuuden, tähtitiede-harrastuksen merkeissä, että myös suurkaupunkien keskustat ovat luontoa, ihmis-eläimen yhdyskuntia. Luonto ei siis sijaitse jossakin maaseudulla, vaan koko ikiääretö tähtitarhojen todellisuus on luonto, myös suurkaupunkien keskustat. Helsingissä Lapinlahden sairaalalla viriää tällainen Luonto-toiminta moni-ilmeisenä ja kasvavin osallistujajoukoin. Ilmeisesti pahin virhe näissä asioissa on ollutkin se, että olemme kuvitelleet elävämme kaupungeissa jotenkin erossa luonnosta. Sellaisen kuvittelemisen voimme lopettaa. Elämme ja olemme luontoa.
Seuraavan, Lauri Pohjanpään runon, varikset, on kuvattu maaseutuympäristöön. Voimme oppia ajatteleen, että aivan samallatavoin monet, myös ihmis-varikset, elävät hetkiä, tänäänkin, suurkaupunkien keskustoissakin, mitä ilmeisemmin Lapinlahden sairaalallakin. Siellä kahvilan rauhassa näitä hetkiä eletään ja jaetaan joka päivä. Juha Korkee.
Kaksi vanhaa, vanhaa varista
Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä…”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata.”
-L. Pohjanpää –