Kolmannen sektorin kehittäjille
Eräs helsinkiläinen kolmannen sektorin kehittäjien joukko on ollut kiinnostunut näistä asioista ja kyseli näitä paremmin minulta, käytettäväksi kehittämispäiviensä ohjelmana. Laitan tässä saman tekstin tulemaan Teillekin:
Nää on ihan mun ajattelun tärkeimpiä asioita.
Ensinnäkin psykoterapia opettaa, että sellainen pelkkä sairaudesta, vioista, korjaantuminen, paraneminen, jossa ei sen lisäksi tapahtuisi koko ikiääretö todellisuuden tarpeellisia muutoksia, korjaantumisia, ei siis ole edes mahdollista. Ei siis ole mahdollista parantua sairaudesta niin, että koko ikiääretö ei muuttuilisi samalla tarvittavilla tavoilla.
Psykoterapian mukaan sairaudesta parantumisessa, korjaantumisessa, potilaskin, asiakaskin, voi muuttuilla aivan vähäsen, ja paljon suurempia määriä muutosta, korjaantumista tapahtuukin potilaan ikiääretö ympäristössä. Ympäristö lopettaa olemasta väärämielinen, lopettaa sortamasta, korjaa ja korvaa jo tekemiään vääryyksiä, ja heittäytyy reiluksi ja rehdiksi, nyttemmin ex-potilasta kohtaan.
Psykoterapia muuttaa siis paljon enemmän ympäristöä, ja vain vähäsen potilasta, potilaan vamman korjaantumisen verran vaan.
Toivo: Emme saa tuomita ketään parantumattomasti sairaaksi. Tämä johtuu jo ihmisoikeuksista, ja arkijärjen mukaisesta moraalisuudesta. Ja toivoa pitää kylvää toivonsa menettäneille. Enemmistölääkärit tekevät väärin, kun julistavat toisille potilaille, että nämä ovat parantumattomasti sairaita. Psykoanalyytikot ovat todenneet, että kaikkein toivottomimmiksikin tuomituista tilanteista on maapallolla parannuttu, korjaannuttu, kuten terminaalivaiheen syövistä, vaikeista sokeritaudeista, jne, jne. Toivoa pitää aina olla, ja se juuri muuttelee asioita hyvään suuntaan. Paljon tavallisempaa ja yleisempää paranemista ja korjaantumista on se kun vaikeahoitoinen vaiva lievittyy ja muuttuu helppohoitoiseksi. Silloin se, ei ole täysin parantunut, korjaantunut, mutta on muuttunut helppohoitoiseksi.
Psykoterapiassa ja psykoanalyysissa ei pyritä kuntoutumiseen siksi, että kuntoutminen on kroonisuuden uralla etenemistä, kroonisoitumista, ja se on juuri paranemisen, korjaantumisen vaihtoehto. Huono vaihtoehto. Terapeutit ja anlyytikot joutuvat kuitenkin tekemään kuntouttamista siksi, että osa asiakkaista on niin lujasti juurtunut kuntoutumista tavoittelemaan, eikä asia ole näille asiakkaille vielä selvinnyt, eriytynyt, tullut tietoiseksi.
Virallinen hoitojärjestelmä, on tämän kuntoutumisen merkeissä, pyrkinyt “onnelliseen kroonisoitumiseen” potilaan, asiakkaan kohdalla, koska se takaa heille näiden potilaiden jatkuvan kroonisoitumisen, ja pysymisen pysyväisluonteisesti “kesto-asiakkaina” järjestelmäänsä vahvistamassa. Useinkaan hoitajat ja sosiaalityöntekijät eivät pyri tähän sydämestään, mutta joutuvat toimimaan näin enemmistölääkäreiden pakottaessa siihen. Enemmistölääkäreiden toiminnan motiivina ovat koko heidän julkis-yksityisen jättiläisteollisuuden raha, jota he tietysti saavat tällä tavoin paremmin, koska heidän teollisuus näin paisuu hiljalleen. Kesto-asiakkaat ovat sille järjestelmälle parhaita asiakkaita.
Sitten on vielä yksi tähän koko asiavyyhteen liittyvä ongelma-sana, ja se on tukeminen, tuki. Sosiologit totesivat jo 1970-luvulla, että aina kun jotakuta tuetaan, tuettava menettää kykynsä saavuttaa itsenäinen pärjääminen ja selviytyminen, ja hänestä tulee riippuvainen. Siksi ei pitäisi koskaan tukea ketään. Ja siksi meidän pitäisi kolmannella sektorilla tiedostella tätä asiaa jatkuvasti ja saada tukeminen pois teksteistämme. Olen omissa teksteissäni käyttänyt vertaistuen sijasta vertaisuutta, vertaistoimintaa, vertaisryhmää, jne. Tämä vertaisuus on todella loistava keksintö, ja se toimii hienosti ja on täysin ongelmaton.
Edelleen. Mistä tuo korjaantuminen sitten tulee teksteihini ja ajatteluun ? Sekä psykoterapiasta, että lääketieteestä. Lääketieteessä on käynnissä tutkimus ja keskustelu, jossa on jo todettu, että sellaista, kuin sairautta ei lainkaan ole, on vaan vikoja. Vikojen hyvä puoli on se, että ne voivat korjaantua. Senvuoksi paranemisesta puhuminenkin on hiukan vanhanaikaista. Pitäisi puhua korjaantumisesta. Minä olen tällaisen siirtymävaiheen merkeissä käyttänyt molempia sanoja rinnakkain, kuten tässäkin tekstissä. Se vaatii vähän vaivannäköä, mutta kuulijoiden, lukijoiden, oivallusketjut pääsevät liikkeelle ja etenemään. Monet on sanoneet, että toi korjaantuminen on parempi ja oikeudenmukaisempi. Ihmiset kokee sen sillai. Nämä lääketieteen tutkimukset on lähteneet liikkeelle uuden tieteenalan epigenetiikan helmoista äskettäin. Psykoterapiassa tämä on jo vanhaa tuttua. Ja psykiatrit ovat viitisen vuotta sitten onnistuneet kirjoittamaan psykoterapian vanhat totuudet tieteeksi, niin, että nyt tätä on myös psykiatrian huipulla. Suomessakin Psykiatriyhdistyksen huipulla, jossa Tampereen psykiatriajohtaja Klaus Lehtinen on tehnyt juuri näissä asioissa uraa uurtavaa työtä (Pirkanmaan sairaanhoitopiiri). Maailmalla näitä tutkimuksia on tehty jo paljon, ja uran uurtaja on ollut Bruce H Lipton, lääkäri, mikrobiologi, lääkäreiden kouluttaja, josta Wikipedia antaa valitettavan kehnon esittelyn.
Korjaantumisen luonnonilmiöt korjailevat myös vikojen kasautumia vika vialta, ja jopa aika nopeata tahtiakin. Tästä asiasta on jo saatu sellaisia alkavia tuloksia, että vikojen korjaantuminen nopeutuu paljon, jos potilas, asiakas, päätyy siihen, ettei ole enää minkään menneisyyden vanki, ei edes geneettisen menneisyyden vanki, ja heittäytyy ajatuksissaan suuren luonnon syliin. Nämä kaksi asiaa löytyivät kaikilta tutkituilta parantumattomiksi sairauksiksi luulluista korjaantuneilta Liptonin tutkimusryhmän analyyseissa. Ollaankin siinä käsityksessä, että tällainen ajattelu nopeuttaa kaiken korjaantumisen. Nämä tulokset ovat aivan uusia.
Juha Korkee, mielenterveysaktivisti, ajattelija