Stigma, pelko, rohkeus ja puhuminen
Alunperin tarjosin tätä artikkelia Helmi-lehteen, mutta julkaisin tämän sitten Helmin virtuaaliporinoissa, mutta haluan julkaista sen bloginakin.
Puhutaan mielenterveysongelmiin liitetystä stigmasta eli yhteisön kielteisestä asennoitumisesta mielenterveysongelmaisiin. Toimitus oli edellisen Helmi-lehden artikkelini “Minun hulluuteni” kuvaukseen sisällysluettelossa kirjoittanut: “Omien kokemusten jakaminen hälventää mielenterveysongelmien stigmaa”. Siinä on kiteytettynä tämänkin artikkelin teema.
Olen aikoinaan joillakin työpaikoilla ottanut puheeksi mielenterveysongelmani. En toki ole heti ensimmäisissä kahvipöytäkeskusteluissa alkanut mainostamaan mielenterveysongelmiani, mutta sen jälkeen kun minut on jo hyväksytty porukkaan ja työyhteisöön. Monelle asia on tullut yllätyksenä – minusta ei siis näe ulospäin, että olen mielenterveysongelmainen ainakin jos lääkitys on kunnossa. En ole kokenut stigmaa. Ihmettelen niitä tutkimustuloksia, joiden mukaan ennakkoluulot mielenterveysongelmaisia kohtaan ovat jopa kasvaneet – siitä huolimatta, että monet julkisuuden henkilöt ovat viime aikoina uskaltaneet puhua rohkeasti sairaudestaan ja yleensäkin mielenterveysongelmien määrä on kasvannut, joten siksi yhä useammalla on lähipiirissä ihminen jolla näitä ongelmia on.
Vaatinee rohkeutta ottaa puheeksi oma mielenterveys, mutta itseasiassa en yleisesti ottaen ole rohkea ihminen vaan pelkuri, mutta olen kokemusteni kautta oppinut avoimesti puhumaan mielenterveysongelmistani ja saanut yllättyä. Minut on hyväksytty “normaalien” ihmisten keskuudessa. Se, että tulen hyväksytyksi niin sanottujen terveitten ihmisten yhteisöön mielenterveysongelmistani huolimatta on minulle tärkeää. Onko minulla käynyt vain hyvä onni, vai ovatko tutkimustulokset jotenkin vääristyneitä?
Rohkeuden vastakohtana on pelko. Ihmiselle hyväksytyksi tuleminen on yksi tärkeimmistä asioista, joten pelon kertoa mielenterveysongelmistaan ymmärtää hyvin, mutta puhuminen kannattaa aina! (vertaa Jörn Donner: “Lukeminen kannattaa aina”)
Hyväksytyksi tuleminen ei-mielenterveysongelmaisten keskuudessa on minulle jopa tärkeämpää kuin niin sanottu vertaistuki, jota yleensä pidetään hyvin tärkeänä. Minulle HELMI antaa on antanut mahdolisuuden kokea tätä hyväksytyksi tulemista. Koen tärkeäksi yhteiset aamuhetket, joissa saa jutella henkilökunnan kanssa – yhtään tietenkään toki väheksymättä jutustelua muiden mielenterveysongelmaisten kanssa! Nyt korona aikana olen tosin jäänyt pois HELMIn toiminnoista.
Teksti ja kuva Petri Keckman