Reikä sukassa
Avomielin yhdistyksen lehdessä 2020-2021 julkaistiin vertaistukea käsittelevä artikkelini. Siinä suhtaudun kriittisesti perinteiseen niin sanottuun vertaistukeen.
Vertaistukea voi antaa myös empaattinen, kuunteleva, toista kunnioittava ihminen – ei aina tarvitse sairastaa samaa psyykkistä sairautta, sillä monet inhimilliset ongelmat ovat universaaleja.
Yleensä kai ollaan harhaluulossa, että vertaistukea antavan täytyy sairastaa samaa sairautta. Tämä ei omien kokemusteni perusteella pidä paikkansa. Vertaistukea voi antaa kuka tahansa hyväksymällä toisen sairauden so. ottamalla toisen ihmisen vastaan karvoineen päivineen. Todennäköisyydet siihen kyllä kasvavat, jos toinenkin on edes mielenterveyskuntoutuja, mutta itse en allekirjoita vertaistuen yleistä määritelmää: “Vertaistuki on kokemusten jakamista toisen saman kokeneen kanssa”.
Olemme kaikki vain ihmisiä ja meillä on osittain samantapaisia kokemuksia elämästä. Vertaistukea antavan on tärkeintä osata kuunnella, asettua toisen asemaan ja hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Tärkeää tällöin on, että mielenterveyskuntoutujan ei tarvitse pelätä stigmautumista – toisin sanoen, on kyettävä vuorovaikutukseen mielenterveyspotilaan kanssa ilman, että hän joutuu kokemaan häpeän pelkoa, kärsimystä, sosiaalista leimautumista ja ennakkoluuloa. Tähän mielestäni mielenterveyskuntoutuja voi itsekin vaikuttaa ottamalla rohkeasti ja avoimesti sairautensa esille ja puhumalla siitä aivan kuin se olisi kuten jokin muukin normaali asia – vaikka reikä sukassa. Se vaatii rohkeutta, mutta omien kokemusteni mukaan se kannattaa. Stigmatisoitumisen pelko saattaa estää kuntoutujaa jakamasta omia kokemuksiaan.
Näin laajemmin käsitettynä “vertaistuen” merkitys omasta mielestäni on jopa arvokkaampaa kuin perinteisesti vertaistuen piiriin kuuluvaksi katsottavan toiminnan. Mielenterveyskuntoutujalle kokemus, että hän on samanvertainen muidenkin ns. terveiden ihmisten kanssa on tervehdyttävää. Vertaistuki perinteisessä merkityksessä johtaa äkkiä samojen aiheiden toistoon ja jankkaamiseen – kun näkökantaa hieman laajennetaan, niin mielenterveyskuntoutuja osaa asettaa sairautensa laajempiin kehyksiin – kehyksiin, joissa parhaimmassa tapauksessa hänen ei tarvitsekaan hävetä sairauttaan yhtään, vaan hän on yksi muiden joukossa ja hänet “otetaan jengiin mukaan”.
Petri Keckman 2020.