Sairaudenriippuvuus vai vastuullinen roolinvaihto?

 

Olen törmännyt kuntoutuksen kentällä liikkuessani todella vakavaan ilmiöön: sairaudenriippuvuuteen. Tähän näyttäisi pääpiirteittäin olevan kaksi toisiaan ruokkivaa tekijää: passivoiva hoito ja kuntoutujan vastuuttomuus omasta roolistaan.

Puhun ulkoistamisesta, johon itsekin olen syyllistynyt. Tarkoitan tällä termillä jatkuvaa tukeutumista sairastamisen ulkoisiin syihin. Olen syytellyt huonosta voinnistani ties ketä ja mitä. Milloin siitä oli vastuussa rasittava terapeutti, milloin turhauttava lääkäri, milloin lamaava lääkitys, milloin ärsyttävä hoitaja. Ainiin. Typerän lähipiirin, ystävät ja omaiset, unohdin. Onhan se tottakin, mutta koskaan en tunnistanut vikaa myös itsessäni. Tämän samankaltaisen roolin itkuvirren olen kuullut muualtakin. ”Olen heikko ja sairas ja hauras. Ymmärtäkää!”

Todellisuudessa kuntoutuja voi pahimmassa tapauksessa, hoitotahonsa turvin, ymmärtää itsensä suohon. Sairaudentunto on hyvä asia. On todellakin olemassa terve ja sairas maailma. Sairaudentunto ohjaa selviämään arjesta ja terveen maailman haasteista. Tämä tarkoittaa yhteistyötä hoitotahon kanssa, mahdollista terapiaa, vastuullista ja itsenäistä lääkehoitoa sekä varo-oireiden tunnistamista. Sairaudentuntoisuutta harjoitellaan myös erilaisilla oireenhallintakursseilla, joissa on mahdollista saada vertaistukeakin.

Mutta niin hieno homma, kuin sairaudentuntoisuus onkin, siinä piilee vaara. Kuntoutuja väistää itse kuntoutumisen, tukeutumalla joka käänteessä, jokaisen vastoinkäymisen edessä, sairauteensa. Irrottautumisen sijaan hän ripustautuu.

Kuntoutuminen ON pelottavaa, sillä se tarkoittaa myös itsenäistymistä, mitä suurimmassa määrin. On pelottava huomata itsenäistyvänsä, sillä se ajaa väistämättä vastuuseen valinnoistaan. Huomasin esimerkiksi itse itsestäni, kun olin saanut eläkepaperit, että tuudittauduin niiden turvaan. ”Mielenterveyskuntoutujaksi päädyin, enempää ei tarvitse yrittää.” Tuntui aivan kauhealta, että voisin olla identiteetiltäni joku muukin kuin avohoitopotilas.

Hoitotahon pitäisi estää passivoituminen. Pitäisi tähdätä rohkaisemiseen kuin kiskoa kuntoutujaa potiluuteen, alituisella hoivaamisella. Akuuttihoito voikin minun puolestani olla pumpulissa pitelevää lässytystä, sillä silloin potilas usein vauvan asteella onkin. Mutta riittävän ajoissa tulisi mielestäni siirtyä lujaotteiseen kuntoutukseen, jotta potilas todella saa terhakan kuntoutujan identiteetin. Hänelle tulee antaa mahdollisuus harjoitella itsenäistymistä, jolla kuntoutuminen ohjautuu eteenpäin, kohti tervettä maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kuntoutujalle riittävän ajoissa tehdään selväksi, että hän on itse vastuussa omasta kuntoutumisestaan, että hänen oma panoksensa kuntoutumiseen on merkittävin. Hänen tulee olla tietoinen omasta hoito- ja kuntoutussuunnitelmastaan, jotta hän voi asettaa itsellensä tavoitteita, selviytyäkseen eteen tulevista haasteista. Kuntoutuja on tällöin aktiivinen kuntoutuksensa toteuttaja, ei passiivinen sivustaseuraaja.

En kuuntele enää keneltäkään vinkumista ja uhriutumista että kukaan ei auta. Tämä yhteiskunta toki on raakile, mitä tulee psykiatriseen hoitoon. Mutta yksi niistä ei saa olla edesvastuuton kuntoutuja. Jos kaikki mahdolliset tukitoimet on tehty ja yhä tekee mieli nurista huonosti hoidetuista asioista, voi mennä peilin eteen nurisemaan. Tahdonko todella vaihtaa roolia? Se kysymys on jossain vaiheessa itseltä kysyttävä. Vasta sen jälkeen voi sairaudenriippuvuudestaan irrottautua.

Teksti ja kuva: Tytti Seppälä