Piilopaikka

 

Vaikka tunnen syvästi, minun on vaikea itkeä. Oli kyseessä ilo tai suru, en enää itke. En tosin muista, itkinkö juurikaan lapsenakaan. Olin reipas; vakava, mutta reipas. Ei siinä paljon kyynelillä sijaa ollut. Piti pärjätä. Minua kiusattiin ja syrjittiin. Itku oli tulla monesti, mutta pidin pintani. Vähiten tahdoin huolestuttaa kotitöiden uuvuttamaa äitiäni. Ettei äiti uuvu lisää. Isälleni oli turha puhua mitään. Lopulta itku sisältäni kuivui pois. Jäi vain tyhjää. Ei tuntunut enää miltään. Oli turvallisen onttoa olla.

Minua on aina ärsyttänyt, että herkkyyttä mitataan itkukyvyllä. Niin kuin se mitään kenenkään tunneherkkyydestä kertoisi. Varsinkin erityisherkkyyden vertaispuheet värittyvät useimmiten sillä, kuinka vuolaasti on itketty ja milloin missäkin yhteydessä. Minä kimpaannun niistä puheista, suutun. On minullakin tunne-elämä, vaikka en sitä kaikille raiskattavaksi jakele. Se on haurain osa minussa. Siksi sen kuori on kova. Piilossa herkkyyteni on turvallisinta olla. Piilossa siihen on turvallisinta tutustua. Aivan yksin.

Yhtäkkiä mennyt on läsnä. Muistan, miltä maistui lusikoida raparperisoppaa, mummolan verannan pöydän ääressä, kesäaamuisin. Muistan, miltä tuntui kun kuusenneulaset pistelivät varpaita hämyisen metsän halki matkalla uimarannalle. Muistan hiekkatien tuoksun, sateen jälkeen. Muistan kuinka kimalsi järvi, tyyni järvenselkä, ukkosen jälkeen. Muistan kuinka toisinaan iltaisin lähdettiin hyttysten levolliseen ininään, ongelle, soutuveneellä. Muistan airojen verkkaiset kalahtelut, silkkiuikun kujertavan äänen. Mutta aistikylläisimpänä muistan vaiston.

Omituisen erityisen herkän vaiston, joka painoi sydäntä jo lapsuudessa kuin kivi. Kuinka raskasta oli vaistota aivan kaikki. Edelleenkin. Erityisesti tunneilmapiirit. Kihisevät väreet. Aggressiot. Ristiviestit ovat pahimpia. Kun näytellään aivan muuta, kuin mitä oikeasti ollaan. Vaikkapa että hymyillään maireasti, kun selkään isketään samanaikaisesti toisella kädellä puukko.

Ja herkän vaiston väsyttävä kumppani on empatia. Lapsena asettelin kaikki nalleni ja pupuni aakkosjärjestykseen, kuka heistä pääsi viereeni. Pidin tarkkaa vuoronumerokirjaa, jotta itse muistaisin jokaisen vuoron, ettei kellekään niistä tulisi paha mieli. Tunsin ahdistusta epätasa-arvoisuudesta, vääryydestä. Siitä, jos kukaan ystävistäni tuli kaltoin kohdelluksi, jos kukaan jäi yksin. Halusin vain pelastaa. Omat tarpeeni sysäsin syrjään. Ja vasta nyt ymmärrän, kuinka tämä kaikki oli persoonani erityistä herkkyyttä.

Mielen sairastumisen ja erityisen herkkyyden välillä kulkeva raja on omalla kohdallani veteen piirretty viiva. Olisinko edes sairastunut, vailla aistiyliherkkyyttäni ja mielikuvitukseni runsautta, joka toisinaan saa liiankin voimakkaat ja kantavat siivet tai sitä, kuinka lujaa salassa kaikilta tunnen? Kuinka minun on edelleenkin vaikea hyväksyä vääryyttä, jos jotakin minua heikompaa sorretaan. Kuinka minun on edelleen vaikea itkeä.

Erityisherkkyyteen tutustuessani aluksi vain vihastuin. Katkeroiduin. Tunsin, että olin invalidisoitu ympäristöstäni valheellisin perustein. Mutta samalla helpotuin. Outoudelleni oli muukin syy, kuin vain psykoosialttius, jota osaan jo vastuullisesti hoitaa. Kuinka tarvitsen energioilta runsaasti omaa tilaa ja rauhaa.

Tarvitsen vain piilopaikan, oman pikkuisen piilopaikan. Siellä missä herkkyyteni on minulle totta, ystäväni, joka ei tee minulle pahaa.

Kosketan herkkyyttäni. Varoen. Se itkee. Osaa se.

Teksti ja kuva: Tytti Seppälä