Jalanjälkiä

Ensilumi valaisee marraskuisen pihamaan ja pienen valkoisen puutalon hentoisella peitteellään. Nousen narisevat portaat ja avaan oven. Avaan oven muistoihin; omaan vuosien takaiseen päihdeaikaan, jonka olemassaolon tahtoisin unohtaa.

Viinalla ja lääkärin määräämillä pillereillä pelleilin, mutta aivan riittävästi, jotta oma elämäni meni sekaisin. Pääsin irti huuruisesta elämästä vasta kuusi vuotta sitten, kun silloinen miesystäväni, jonka kanssa kaikin tavoin päihteistä johtuvaa epävakaata arkea vietin, yritti itsemurhaa. Tajusin, että olin joutunut niin pohjalle itseni kanssa, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa sekoilu ja pelastautua hukkumiselta, uppoavasta laivasta. Useamman vuoden bailujaksoni päättyi. Jättäydyin hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, mutta yksinäisyyteeni olisin kuitenkin tarvinnut lujaa ymmärrystä, asiantuntijuutta ja vertaisuutta. Se paikka olisi hyvin voinut olla Askel.

Askel on Espoossa toimiva, Kalliolan setlementin ylläpitämä matalan kynnyksen kohtaamispaikka päihdekuntoutujille ja muille asiasta kiinnostuneille. Tarjolla on päihteetön ympäristö; olohuone, internet ja puhelin, keskustelu- ja asiointiapua, sekä ryhmätoimintaa, niin työntekijöiden, kuin ulkopuolistenkin ohjaamina. Askeleen monipuolisesta virikkeellisyydestä sain kokemuksen avoimessa Teemaryhmässä, jossa keskustellaan päihteettömyydestä ja annetaan vertaistukea, sekä suljetussa Naisten ryhmässä, jonka ytimenä on naiseus ja ilon löytäminen elämästä.

Askel rakentuu kodikkaaksi asiakkaidensa värikkyyden voimin. Käsin kosketeltavissa on salliva yhteisöllisyys, jossa jokaista arvostetaan omana itsenään. Voi osallistua vapaaseen keskusteluun tai vain hiljentyä lukemaan päivän lehdet, jos siltä tuntuu. Huumori on karuudessaan makaaberia ääripäätä, mutta ei monista muistoista ilman kollektiivista naurua selviäisikään.

Askeleen leppoisassa olohuoneessa katselen muita asiakkaita. Vaivun mietteisiin. Mitä tämä paikka minussa herättää? Muistan omat päihdeaikani. Sairastumiseni. Kaikki piirtyy mieleen rajuina kuvina. Kuinka alas ihmisen on vajottava, että hän ymmärtää, että on valittava toinen suunta, jotta elämää voi jatkaa?

Lääkitykseni luultavasti esti minua valumasta katuojaan, mutta samalla se mahdollisti myös väärän diagnoosin myötä jaksottaisen sekakäytön 11 vuodeksi, tuhoisin seurauksin. Onnistuin salaamaan päihdeongelmani hoitotaholtani ja lähipiiriltäkin, lopulta itseltänikin. Olinhan muiden silmissä vain tunnollinen potilas, joka vain silloin tällöin nautti ”muutaman” lasillisen ruokaviiniä.

Todellisuudessa ne ”muutamat” lasilliset kasvoivat entistä isommiksi. Huomaamattani olin alkanut valehdella itsellenikin. Oli kiva olla humalassa. Maailman särmät tuntuivat pehmenevän. Huomasin, että jos lisään alkoholiannokseeni rauhoittavan lääkkeen, särmät pehmenivät entisestään. Tuli unelias, untuvamainen olo.

Kaikki maailman kipu ja taakka, jota kannoin hartioillani, hävisi. Minusta tuli turta. En kyennyt sietämään vähäisintäkään ahdistusta, joka kumpusi lapsuuden ja koko menneen elämäni arvottomuuden kokemuksista. Maniaksi riistäydyttyään viaton sekakäyttöni syöksi minut itsetuhoon.

Havahdun mietteissäni. Olohuoneeseen on tullut lisää asiakkaita. Kahvi höyryää mukeissa, uutiset rullaavat telkkarista. Ikkunasta näen maahan leijailevat hauraat lumihiutaleet. Kuinka turvalliselta oloni yhtäkkiä tuntuukaan. Itkettää. Olen paikassa, jossa arki on vahvasti läsnä. Jalanjäljet, omat kasvoni. Uusi askel, ihminen toiselle ihmiselle.

Teksti ja kuva: Tytti Seppälä