Hulluuden monet luonteet – osia Juha Korkeen kokemusasiantuntijaluennosta

 

Miksi sitten minusta tuli hullu?

Äiti eristi minut vauvasta alkaen muista lapsista, etenkin tytöistä, etten saisi seksuaalisia vaikutteita. Ollessani noin 12-vuotias äiti sanoi, että oli aina halunnut kasvattaa minusta seksuaalisuudettoman. Näin tytön ensi kertaa neljävuotiaana ja hän oli häkellyttävän kaunis, ikäiseni tyttö, kotikyläläisen naapurin luona. Äiti jatkoi tällä linjallaan, ja esti pääsyni tyttösille myöhemminkin, ylioppilaaksi ja armeijaan asti. Sen vuoksi minusta tuli hullu. Jos minun olisi pitänyt voittaa pelkästään äitini, olisi se käynyt helposti päinsä perheen demokratiassa. Mutta yhteiskunta antoi varauksettoman tukensa äidille, ja yhteiskuntaa en pystynyt voittamaan. Siksi minusta tuli hullu. Armeijassa kavereitten kanssa meillä oli aina iltaisin aivoriihtä, että mitä kukakin rupeaisi elämässään tekemään, ja mitä opiskelemaan. Meillä oli hyvin tiivis koulutusohjelma, kenttätykistön mittaus, tiedustelu, ja tulenjohtokoulutus. Ei pystynyt lukemaan pääsykoekirjoja. Kotio paluu olisi merkinnyt minun kohdalla peräkamarin pojaksi päätymistä, ja tämä oli keskusteltu selväksi tupakavereitten kanssa. Mun täytyi saada siis opiskelupaikka heti armeijan jatkoksi. Verkostoitamme myöten selvisi, että seurakuntakuraattori-opintoihin ei ole lukemiskokeita lainkaan, on vain kaksipäiväiset psykologiset soveltuvuuskokeet. Siihen sai armeijasta taas loman. Se oli siis minun mahdollisuuteni päästä oikeaan elämään. En joutuisi peräkamarin pojaksi. Tilasin hakupaperit, täytin ne, ja lähetin. Kutsu soveltuvuustesteihin tuli. Anoin ja sain loman armeijalta. Sotilaan lomapuvussa menin sitten testeihin, ja pääsin opiskelemaan. Onnentoivotuksia tuli kovasti ja joukko tuvassa oli huojentunut.

Erosin 1987 ollessani 27-vuotias. Kaksi viikkoa eron voimaan astumisen jälkeen minulle selvisi, etten mene koskaan enää parisuhteeseen. Entinen vaimo oli ollut huippuvaimo, enkä pystyisi enää löytämään yhtä hyvää. Niin minulle löytyi kymmeniä seksuaalisuhteita, aina vähän pitempiä, vähintään kolmen viikon mittaisia, tai jopa vuosia. Naisia oli siis yhtaikaakin useita. En alkanut koskaan seurustelemaan heidän kanssaan, eivätkä hekään sitä pitäneet välttämättömänä. Nämä seikkailut päättyivät noin 10 v sitten. Olen aina tullut huonosti toimeen miesten kanssa. Seksitöntä naisseuraa on löytynyt seksin päätyttyä. Minua on kyllä eron jälkeen kosittu ehkä 40 kertaa, mutta en ole suostunut.  Jos olisin saanut normaalin lapsuuden ja nuoruuden tyttöineen, olisin tullut menestyjäksi.

Psykoterapia laittaa luonnonvoimat liikkeelle asiakkaassa. Se saattaa muuttaa vähäsen asiakastakin, mutta ennen kaikkea se muuttaa ympäristöä, yhteiskuntaa, ihmiskuntaa ja koko tähtitarhojen avaruutta. Luonnon neutraali tapahtuminen tekee uusia tosia koko ajan hiljalleen. Se murtaa esteitä ja kahleita, ja myös persoonan lukkiintumia. Vapautumista tapahtuu. Hyvinvointi kohenee. Tässä kohden psykoanalyysi ja psykoterapia ovat täysin sama oppi. Myös ateistinen uskonnoton ZEN esittää nämä samat totuudet. Edelleen ne ovat filosofian realismin mukaisia. Realismi on nykyään johtava filosofian suuntaus.

Lääketiede on murroksessa. Mielenterveysmessuilla THL:n tutkija puhui, että skitsofrenia on geneettinen sairaus. Tampereen psykiatriajohtaja Klaus Lehtinen esitteli, että skitsofrenia ei ole geneettinen sairaus ja että skitsofreniaa ei ole ollenkaan olemassa, on vain vaikeuksien vääntämiä ihmisiä ja heidän tilanteenmukaiset oireensa. Keväällä lääkäri, mikrobiologi, lääkäreiden kouluttaja Bruce H Lipton esitteli, että emme ole geenien vankeja, sillä geenit muuttuvat koko ajan hiljalleen, kosmisen ikiäärettömän muuttaessa niitä. Hän edustaa uutta tiedettä, epigenetiikkaa. Epigenetiikan mukaan voimme myös itse vaikuttaa geeniemme muutokseen haitallisesti tai hyödyllisesti arvojemme, asenteidemme, ja elämäntapavalintojemme merkeissä. Tampereen Klaus Lehtinen siis opettaa, että skitsofreniaa ei ole lainkaan olemassa: on vain vaikeuksien vääntämiä ihmisiä. Kenelle tahansa tulisi äänien kuulemista, psykoottisuutta, vainoharhaa, harhoja, jos vaikeudet pahasti vääntäisivät.

Vaikeudet voitetaan.  Sairauden ideasta ollaan luopumassa lääketieteessä. Käsitetään, että on vain vikoja ja viat voivat korjaantua.  Jyväskylän yliopiston psykoterapian professori Jaakko Seikkula on hiljattain julkaissut, että myöskään psykoosi ei ole sairaus. On vaan tuhat- ja miljoonaristiriitaisia elämäntilanteita, joiden alle ihminen sortuu. Kun ristiriidat ratkaistaan pois, tilanne korjaantuu.

Lopuksi kerron, miten sain äänien kuulemisen kokonaan pois: Minulla oli ollut paha kymmeniä vuosia jatkunut ja pahentunut äänien kuuleminen. Kolme vuotta sitten sain ääniä kuulevalta ystävältä kirjallisuusvihjeen tästä aiheesta: Erkki Lehtiranta; Musiikin korkeammat oktaavit. Resonoiminen on sellainen värähtelyn siirtymis-ilmiö, että kun vaikka kaksi kitaraa laitetaan vierekkäin, ja toisen kieliä rämisytetään, niin toisenkin kielet alkavat soida hiljalleen. Toinen kitara resonoi.

Aloin miettiä, että minullahan on aika paha ympäristökonflikti, ja paljon ristiriitaa ympäristön kanssa. Mutta ei kaiken ympäristön kanssa, vaan oikeastaan vain terveitten enemmistön kanssa. Mielenterveysväen ja samanhenkisten terveitten kanssa ei ole mitään ristiriitaa. Sain idean tällaisesta kokeilusta, että jos äänien kuuleminen on ympäristökonfliktin ristiriidan resonoimista, äänien pitäisi loppua ihan nopeasti, kun keskittyy vaan hedelmälliseen yhteistyöhön mielenterveysväen ja samanhenkisten terveitten kanssa, ja poispäin siitä terveitten enemmistöstä. Kokeilin sitten tätä, ja äänet päättyivät ihan nopeasti oikein. Toistin kokeilun useita kertoja ja joka kerta äänet päättyivät nopeasti oikein.  Sen jälkeen tapahtui suuntautuminen pysyväisluontoisestikin mielenterveysväen ja samanmielisten terveitten suuntaan, ja yhteistyöhankkeisiin näiden ihmisten kanssa. Nyt vaikuttaakin siltä, että äänet ovat jäämässä kokonaan elämästäni pois.

Lapsuudesta asti kantamani kouristuksen omainen tunne, että minun pitäisi saada aikaan juuri terveitten enemmistön kanssa hyvä yhteistyö, on siis ollut kohtalokas erehdys. Ilmeisesti sellainen yhteistyö ei ole edes mahdollinen. Ja ainakin se aiheuttaa nopeasti voimakasta äänien kuulemista, ja äänet käyvät epämiellyttäviksi.

Kolmeen vuoteen ei ääniä ole enää kuulunut. Joskus harvoin käy kuitenkin sellainen tapaus, että vuosikymmenien tottumuksesta erehdynkin yrittämään yhteistyötä terveitten enemmistön kanssa. Ihan minuutissa alkaa voimakas äänien kuuleminen. Huomaan sen heti, ja että nyt on jotain mennyt vikaan ajattelussa. Muistelen sitten viimeisen viiden minuutin ajatuspolkuni, ja huomaan, että olen lähtenyt yrittämään yhteistyötä terveitten enemmistön kanssa. Käännyn heti poispäin heistä, ja ryhdyn innolla hahmottelemaan yhteistyötä mielenterveysväen ja samanhenkisten terveitten kanssa, ja äänet lakkaavat heti aivan siihen.

Onko sitten kyse kahden eri ihmislajin varhaismuodoista, koska yhteistoiminta ei suju ja erottautuminen eri joukoiksi antaa näin myönteiset tulokset. Vähän tähän samaan suuntaan pohdiskelin Revanssissa, Mielenterveyden Keskusliiton jäsenlehdessä. Loppupäätelmään kirjoitin, että intelligenssiryhmittymäthän ovat tänä päivänä toisistaan poispäin suuntautuneita. Nyt näiden uusien aatosten valossa tämä ajatus on yhä puhuttelevampi. (Revanssi 2/2013, sivu 16).

Onko koko mielenterveysasia oiretta jakaantumisesta eri lajeihin? Kun tälle jakaantumiselle annetaan periksi, mielenterveydet tulevat kuntoon kaikilla. Tällainen jakaantuminenhan on suuri luonnon totuus, ja ihmisen voimilla sen vastustaminen on varmasti epäonnekasta. Oliko tästä asiasta kyse jo 1980-luvulla, kun yhteiskunta koki suuren helpotuksen, kun aloitettiin moniarvoisuuskeskustelu. Paljon kahleita lähti ihmisiltä pois ja elämä helpottui jo silloin. Siitä on nyt 30 vuotta.

Olen kyllä mukana monessa terveitten yhdistyksessä, mutta sen jälkeen, kun tämä äänien kuulemis-asia selvisi 2014 talvella, olen alkanut tekemään itselleni selvää hullun julkisuutta terveitten ympyröissä liikkuessani, ja olen saanut huomata, että ei sitä pidetä sen ihmeellisempänä, kuin sitäkään, että joku on vihreä, ja joku perussuomalainen.

Paljon käytetään tätä kuntoutuja-sanaa, ja minäkin käytän sitä, mutta en oikein pidä siitä. Kuntoutuminen on etenemistä kroonisuuden uralla ja minä haluan kroonistumisen sijaan parantua, tai nykyään sitä pitäisi sanoa korjaantumiseksi. Ja haluan, että myös koko ympäristö tähtitarhoja myöten korjaantuu. Sen vuoksi olen mieluummin hullu, sillä se voi olla myös korjaantunut hullu: erilainen raita selässä, kuin terveillä ja silti korjaantunut.

Juha Korkee, ajattelija, mielenterveysaktivisti, aktivisti, terapia-asiakas, Hyvinkää