Hoidon kohteesta kokemusasiantuntijaksi

Mielenterveystyö on kokenut suuria muutoksia viimeisten vuosikymmenien aikana. Taaksejääneitä ovat ajat, jolloin hoitokäytäntöinä olivat eristäminen (Seilin saari) sekä karkeat fysikaaliset hoidot. Nykytyyppisten psyykenlääkkeiden tulo markkinoille 1950-luvulta alkaen mahdollisti uusiin hoitokäytäntöihin siirtymisen, vaikka sairaalat säilyivätkin. Vähitellen nähtiin mahdollisena myös ryhtyä vähentämään laitospaikkoja. Myös psykoterapiakäytännöt alkoivat saada hoidossa tilaa, erityisesti 1970-luvulta alkaen.

Laitoshoidon varsinainen alasajo käynnistyi valtakunnallisen skitsofreniaprojektin (v. 1988) myötä, jolloin pääosin laitosvaltaisesta hoidosta alettiin siirtyä kohti avohoitoa. 1990-luvun
alun talouslama vauhditti laitoshoidon vähentämistä, koska sen avulla suunniteltiin saatavan säästöjä. Samalla lama kuitenkin jarrutti avohoidon kehittymistä, koska siihen ei voitu suunnata
tarpeeksi voimavaroja. Tämä kaikki vaikutti luonnollisesti heikentävästi hoidon tasoon. Tällä hetkellä laitospaikkoja on vähennetty alle neljännekseen vuoden 1980 tilanteesta ja hoitoajat ovat huomattavasti lyhentyneet.

Mielenterveyslakiin on kirjattu kuntoutusvelvoite ja kunnallisten hoitoyksikköjen tehtäväksi tuli v. 2002 tehdä avohoitoon siirtyville potilaille kuntoutussuunnitelmat. Sen toteuttaminen on
kuitenkin tuottanut suuria vaikeuksia, koska kuntoutuksen toteutus hajaantui eri hoitotahojen välille ja sen seuranta on jäänyt puutteelliseksi.

Mielenterveyspotilaista onkin muodostunut eräiden mielipiteiden mukaan ”suuri väliinputoajaryhmä” mikä näyttäytyy mm. suurena eläköitymispyrkimyksenä. Yli 7000 suomalaista jää
vuosittain eläkkeelle mielenterveyssyistä vuonna 2014 tehdyn selvityksen mukaan. Masennuksesta johtuvat eläkkeet ovat kymmenkertaistuneet kahden vuosikymmenen aikana (Kelan tilasto).

Yksityisen sektorin osuus mielenterveystyöstä on kasvanut, koska julkisella sektorilla ei ole tarjolla riittävästi palveluja. Yksityiset järjestöt ylläpitävät palvelukoteja, toimintakeskuksia ja kokoontumistiloja.

Varsinaisina kuntoutuksen järjestäjinä ovat suuret valtakunnalliset toimijat: mm. Kela, Raha-automaattiyhdistys, Mielenterveyden keskusliitto sekä työeläkesäätiöt. Näiden instituutioiden
tuella hoidetaan koko maan laajuisesti sopeutumisvalmennusta, kuntoutustutkimusta, työhönvalmennusta, kuntouttavia ryhmiä ja tuettua asumista.

Vaikka mielenterveyspotilaiden hoidossa on edelleen paljon epäkohtia, on menty myös hyvään suuntaan. Hoitotahojen muutos on toisaalta tuottanut sen toivotun seuraamuksen, että mielen
sairauksia ei enää eroteta muusta terveydenhuollosta erityisiksi ryhmikseen. Tämä vähentää leimautumista ja poistaa raja-aitoja ihmisten väliltä.

Entisestä eristetystä ja alistetusta potilasroolista on muutoksen myötä alettu siirtyä lähemmäs tasa-arvoista hoitotyön yhteiskumppanuutta. Tänään tiedetään, että mielenterveysongelmat ovat
yleisiä, lähes jokaista ihmistä jossakin elämänsä vaiheessa koskettavia.

Järjestöjen ja vertaistuen merkitys kuntoutumisessa

Yksityisten mielenterveysyhdistysten rooli ja merkitys kuntoutuksen tukijoina on noussut merkittäväksi kunnallisten tahojen resurssipulan johdosta. Julkinen sektori ohjaakin kuntoutujia
avohoitovaiheen jälkeen osallistumaan näihin järjestöihin.

HELMi ry:n tapaiset matalan kynnyksen paikat antavat ihmisille mahdollisuuden olla jäsenenä yhteisössä, osallistua kuntouttaviin toimintoihin ja antaa ja vastaanottaa vertaistukea samoja asioita kokeneiden välillä. Viime vuosina on tehty useampia tutkimuksia (Liisa Hokkanen, Lapin yliopisto 2014, Terhi Savilahti, Humak 2012 ja Terhi Jankko, Tampereen yliopisto 2008), joissa on tutkittu vertaistoiminnan merkitystä ja sen tuottamia seuraamuksia toimijoille itselleen. Tutkimuksia varten on haastateltu satoja mielenterveysyhdistysten aktiivitoimijoita ja kysytty heidän kokemuksiaan siitä, mitä toimintaan osallistuminen on heille antanut.

Lopputulokseksi on tullut, että osallistujien oma elämänlaatu on parantunut. Se on lisännyt yhteisöön kuulumisen kokemuksia, itsensä arvostamista ja
omaan elämään vaikuttamisen tunnetta. Osallistujat kokivat tulleensa kuulluiksi, heidän mielipiteillään oli merkitystä ja he tunsivat tekevänsä mielekkäitä tehtäviä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Se on lisännyt myös uskoa siihen, että yhdistystoiminnalla voidaan muuttaa ihmisten asenteita, ennakkoluuloja ja poistaa leimaamista. Tutkimuksissa kyselyn kohteena olevat henkilöt osallistuivat työtoimintoihin, pitivät auki vapaita kohtaamistiloja, järjestivät tapahtumia ja pyörittivät vertaistukiryhmiä. Toiminnot olivat pitkälti samanlaisia kuin myös HELMI ry:ssä voi harrastaa.

Kokemusasiantuntijuus – vertaistoiminnan tuote

Uuteen mielenterveystyön toimintakulttuuriin liittyy myös ”kokemusasiantuntijuuden” käsite. Sen tarkka sisältö ja yhteys vertaistukitoimintaan on kuitenkin monelle hatara. Edellä mainituissa
tutkimuksissa on pyritty selkeyttämään myös kokemusasiantuntijuuden käsitettä. On todettu, että toimiminen vertaistukijana monimuotoisissa tehtävissä on välttämätön lähtökohta kokemusasiantuntijuudelle. Kokemusasiantuntija on hankkinut osaamista ja kehittänyt itseään vertaistukitehtävissä. Hänellä on omakohtainen tuntuma mielenterveyden ongelmiin, mutta hän on saavuttanut tasapainon elämässään ja pystyy siksi käyttämään vaikeuksien voittamista voimavaranaan.

Kokemusasiantuntijuus on saavuttanut vasta viime vuosina tunnustetun aseman osana kansallista mielenterveystyötä. Toiminta on laajentunut 2000-luvulla kuntien sosiaali- ja terveyspalveluihin ja psykiatrisen hoidon kehittämiseen.

Kokemusasiantuntijoita tarvitaan kouluttamaan opiskelijoita, kehittämään mielenterveyspalveluita asiantuntijoiden kanssa sekä arvioimaan palveluiden tehokkuutta. Ammattilaiset saavat heidän avullaan uutta näkemystä ja ymmärrystä kuntouttamisen ehdoista ja palveluitten toimivuudesta.

Kokemusasiantuntijoiden koulutus aloitettiin v. 1998 ja verkosto on laajentunut käsittäen nykyisin 29 järjestöä ja 360 koulutettua.

Tässä yhteydessä on noussut esille lakisääteisen järjestelmämme joustamattomuus suhteessa kokemusasiantuntijoille maksettaviin palkkioihin ja korvauksiin. Olisi tärkeätä saada ratkaistuksi kuinka yhdistää näiden palkkioiden suhde esim. sosiaalietuuksiin, jotta nämä suhteellisen pienet korvaukset eivät söisi myönnettyjä etuja.

Toimiminen kokemusasiantuntijana tukee merkittävästi myös toimijoiden omaa hyvinvointia. Toiminta on voimaannuttavaa, koska se muuttaa näkökulmaa eli nostaa uuteen arvoon omat
vaikeat kokemukset. Toimijat kokevat osallisuutta yhteiskuntaan ja rakentavat itselleen uutta identiteettiä.

Mihin suuntaan tulevaisuudessa?

Mielenterveyden hoidon pitkällä ja kivikkoisella taipaleella olemme vihdoin siirtymässä kohti järjestelmää, jossa mielenterveyspotilas siirtyy hoidon kohteesta, objektista, omaan hoitoonsa
vaikuttavaksi henkilöksi, subjektiksi. Se tarkoittaa, että häntä kuullaan ja hän voi osallistua hoitoonsa liittyviin päätöksiin. Tämä suuntaus on omiaan johtamaan passiivisuudesta kohti voimaantumista ja toipumisen kokemuksia.

Yksi eniten kuntoutumiseen vaikuttavista tekijöistä on yhteisöllisyys, toimiminen yhdessä toisten kanssa tasaveroisena toimijana sekä mahdollisuus auttaa muita. Mahdollisuus kouluttautua kokemusasiantuntijaksi antaa uutta toiveikkuutta ja merkityksellisyyden tunnetta, mikä vahvistaa omaa toipumisprosessia.

Tulevaisuudessa odotuksia asetetaan myös uusiin hoitomuotoihin perinteisen lääkehoidon ja pitkän psykoterapiaprosessin rinnalla. HUS ylläpitää Mielenterveystalo -nimisiä verkkosivuja, joilta saa itsehoitoa varten opastusta, hyödyllisiä harjoitteita ja lääkärin lähetteellä myös nettiterapiaa.

Kuntoutuksen tueksi on kehitetty myös uusia yhteisöllisiä lyhytterapeuttisia ryhmämalleja, itsehoidollisia vahvistavia ohjelmia sekä kehollisuutta hyödyntäviä mielen hallinnan menetelmiä. Tällaisia ovat mm psykofyysiset hoitomallit, joissa hengitystä, läsnäoloa ja omaa kehoa käytetään helpottamaan stressiä ja mielen jännityksiä. Näitä edustavat mm Hengityskoulu (Minna
Martin) sekä MBB-ohjelma (Kehon ja mielen yhteys, Stanley Block).

Erityisesti masennuksen hoitoon on kehitetty iPT – interpersoonallinen ryhmämenetelmä sekä vuorokausirytmiä hyödyntäviä ohjelmia. Myös muita vastaavanlaisia kuntoutumista tukevia
hoito-ohjelmia on kehitetty. Vaikka tämäntyyppiset menetelmät eivät korvaa psykoterapioita, ne voivat toimia ennalta ehkäisevinä ja kuntoutumista tukevina menetelminä.

Mikäli kokemusasiantuntijat ja
muut vertaistukijat saataisiin koulutettua mukaan itsehoidollisten ryhmien
vetäjiksi, voitaisiin viedä uutta kehitystä eteenpäin mahdollisimman monien
hyödyksi.

Eija Honkala
psykologi, psykoterapeutti